Suomen historiassa on koettu monia voimakkaita myrskyjä ja rajuilmoja, jotka ovat jääneet ihmisten mieliin ja historiankirjoihin. Luettelo Ilmatieteen laitoksen kotisivuilla.
Myrskyillä tarkoitetaan matalapaineisiin liittyviä verrattain laaja-alaisia ja pitkäkestoisia voimakkaita tuulia. Rajuilmat ovat ukkospilviin liittyviä rajuja, usein lyhytkestoisia ja paikallisia ukkospuuskia.
Listalla on Suomen historian merkittäviä myrskyjä ja rajuilmoja.
2000-luvun myrskyissä ja rajuilmoissa ehtona listalle pääsyssä on, että vähintään jokin näistä kriteereistä täyttyy:
tilanteesta on aiheutunut vähintään 1 000 pelastustoimen tehtävää
sähköttömiä talouksia on ollut vähintään 100 000 tai
Näille sivuille on kerätty yleistä tietoa geologiasta ja kotimaisesta maankamarasta, oppiaineistoja sekä mittava määrä linkkejä ja sanastoa. Tutustu, opi ja innostu!
Uuden teorian mukaan jättiläismannerten muodostumista hallitsee kaksi eri sykliä ja kaksi eri prosessia.
Muinaiset jättiläismantereet ovat hajonneet ja yhdistyneet yhä uudelleen läpi maapallon historian. Osana muutoksia supervaltameriä on syntynyt ja kadonnut, ja niiden pohjia on sukeltanut Maan uumeniin muokaten sen vaippaa uusiksi.
Uuden teorian mukaan jättiläismantereiden hajoamista ja yhdistymistä ohjaa kaksi eri prosessia: introversio ja ekstroversio ja niihin liittyvät syklit. Teorian on esitellyt joukko australialaisen Curtinin yliopiston tutkijoita.
Introversio ja ekstroversio vuorottelevat
Jättiläismanner Rodinia syntyi introversion tuloksena. Sitä edeltänyt jättiläismanner Nuna oli ensin alkanut hajota niin, että sen osaset saivat keskelleen valtameren. Tämän jälkeen syystä tai toisesta uudessa valtameressä käynnistyi subduktiona tunnettu prosessi, jossa merellistä mannerlaattaa alkoi työntyä maan vaipan sisään.
Seurauksena jättiläismanner yhdistyi uudelleen.
Ekstroversiossa jättiläismanner hajoaa ja tekee sisälleen tilaa valtamerelle, mutta tällä kertaa subduktio tapahtuu pelkästään erilleen ajautunutta jättiläismannerta ympäröivässä valtameressä.
Kun alkuperäisen mantereen osat kohtaavat maapallon kierrettyään uudelleen, ovat ne kääntyneet ympäri: entiset rannikkoalueet muodostavat uuden mantereen sisäosan ja entisistä sisäosista tulee uuden jättiläismantereen rannikkoa.
Samalla entisestä sisämerestä tulee jättiläismannerta ympäröivä jättiläisvaltameri.
Kaksi sykliä ohjaa kiertokulkua
Maapallon jättiläismantereiden historiaa ei tunneta tarkkaan, mutta Curtinin yliopiston työryhmää johtaneen tutkija Zheng-Xiang Lin mukaan mantereen yhdistymisestä yhdistymiseen kuluu keskimäärin 600 miljoonaa vuotta. Viimeisin sellainen tunnetaan nimellä Pangea.
– 30 viime vuoden aikana tutkijat ovat havainneet, että Pangean kaltaisia jättiläismantereita on muodostunut ainakin kahdesti aiemmin noin 600 miljoonan vuoden välein, sanoo Li. Tätä kutsutaan jättiläismannersykliksi.
Lin mukaan tuoreempia ovat geokemialliset havainnot pidemmän ajanjakson muutoksista. Hän uskoo työryhmänsä löytäneen nyt selityksen niille.
Tutkijoiden johtopäätös on, että uusi jättiläismanner muodostuu noin 600 miljoonan vuoden välein ja että vaipan kiertoliikekuvio järjestyy uudelleen joka toisella kerralla. Näihin kertoihin liittyy uuden supervaltameren ja sitä reunustavan "tulirenkaan" muodostuminen.
Oman aikamme esimerkki tulirenkaasta on Tyynenmeren rantoja kiertävä tuliperäinen alue, jossa sattuu 90 prosenttia maailman maanjäristyksistä.
Tästä on seurauksena, että jättiläismannerten syntymistä ja hajoamista säätelee myös supervaltamerisykli, joka on lähes kaksi kertaa niin pitkä kuin jättiläismannersykli.
Suomalaisasiantuntija ei ole täysin vakuuttunut
Yli-intendentti Arto Luttinen Luonnontieteellisestä keskusmuseosta kiittelee, että tutkimus tuo uusia elementtejä keskusteluun maapallon historiasta.
– Jo kauan on tiedetty, että mantereet ovat kasaantuneet useamman kerran yhteen supermantereiksi, koska maapallon sisäosasta kohoava lämpö saa pintaosan halkeilemaaan laatoiksi, jotka liikkuvat ympäriinsä. Ketjukolarit ovat väistämättömiä.
Luttinen ei kuitenkaan ole vakuuttunut, että maapallon jättiläismantereiden syntyminen ja hajoaminen noudattaisi säännönmukaisia syklejä ja geometriaa tavalla, joka tutkimuksessa on esitetty. Sellaisesta ei ole näyttöä.
– Pangeaa edeltäneiden jättiläismannerten historiaa ei tunneta tarkasti. Niiden kasaantuminen näyttää tapahtuneen noin 300–900 miljoonan vuoden välein.
Uudessa tutkimuksessa mainitusta 600 miljoonan vuoden syklistä ja säännöllisyydestä ei siksi ole Luttisen mukaan vahvaa näyttöä.
Erityisen hankala on hänen mukaansa ajatus pidemmästä, noin 1 000 miljoonan vuoden syklistä. Ensiksikin, ajatuksen perusteluna olevan havaintoaineiston vaihtelu on verraten epäsäännöllistä. Toisekseen tutkimuksessa todetaan syklien alkaneen 2000 miljoonaa vuotta sitten. Eli niitä olisi tähän mennessä tapahtunut vasta kaksi. Tästä ei voi laskea mitään mielekästä syklisyyttä, Luttinen sanoo.
Tämä "tuplasyklimalli" on Luttisen mukaan varsin spekulatiivinen erityisesti sen suhteen, että mannerten kiertosuunnassa ja sitä säätelevässä vaipan virtauksessa olisi perustavanlaatuinen säännöllisyys. Hänen mukaansa pohdiskelut siitä, miten mantereet kiertävät uudelleen yhteen ovat sinänsä tuttuja tutkimukselle.
Ajatus kiertosuuntien muutoksia ohjaavasta säännönmukaisuudesta on kuitenkin kiinnostava, ja hän uskoo, että sitä voidaan testata tulevissa tutkimuksissa.
Mannerten liikkumisissa vielä paljon epävarmuuksia
Maapallon historiaan mannerten liikkumisten osalta liittyy vielä paljon epävarmuuksia.
Mannerten liike tunnetaan melko tarkoin vain 200 miljoonan vuoden ajalta eli Pangeaan saakka, sillä valtamerten pohjassa on tarkat jäljet liikkeestä. Kauemmasta menneisyydestä johtolangat muuttuvat nopeasti yhä utuisemmiksi ja tarinassa on monia aukkoja.
– Myös Rodinian rakenne on kiistanalainen. Tämä epävarmuus on myös tämän tutkimuksen epävarmuutta. Emme oikeasti vielä tiedä ikimuinoisia liikesuuntia ja sijainteja tarkasti, emmekä sitä, tapahtuiko ”nurinkääntymistä”, kun vaikkapa Rodinia hajosi ja mantereet törmäsivät Pangeaksi.
– On esimerkiksi mahdollista, että Pangean ja Rodinian välisenä aikana muodostui lyhytikäinen Pannotian jättimanner. Uusi tutkimus ei ota tätä huomioon, Arto Luttinen sanoo.
Kuinka meidän käy?
Olemme nytkin keskellä prosessia, jossa jättiläismantereet yhdistyvät ja hajoavat. Edellinen jättiläismanner, Pangea, hajosi vajaat 200 miljoonaa vuotta sitten, joten seuraavan muodostumiseen kuluu vielä aika monta tovia. Ihmistä ei ehkä ole enää seuraamassa tapahtumia.
Jos australialaistutkijoiden hypoteesi pitää paikkansa, syntyy seuraava jättiläismanner, kun Atlantti, Intian valtameri ja Eteläinen jäämeri kutistuvat ja Tyynimeri laajenee ainoaksi supervaltamereksi jättimantereen ympärille. Se syntyisi siis introversion kautta, uskoo Li tutkimusryhmineen.
Elämä eri muodoissaan on selvinnyt jo useiden jättiläismantereiden syntymisten läpi. Olemme kai nytkin keskellä sellaista prosessia. Mitä muutos merkitsee maapallon ja elämän kannalta, yli-intendentti Arto Luttinen?
– Tutkimus ei millään tavalla anna aihetta uusiin uhkakuviin. Jättiläismannertapahtumat ovat todella hitaita. Niillä on huomattavia vaikutuksia ympäristöön, mutta muutokset ovat äärimmäisen hitaita.
Hänen mukaansa tapahtumilla on toki kytkös luonnonkatastrofeihin, sillä vulkanismi ja maanjäristykset aiheutuvat laattojen kiertoliikkeestä. Mannerten liikesuunnista riippumatta isoja ja pieniä mullistuksia sattuu omaan melko satunnaiseen tahtiinsa.
– Ihmisen aiheuttamaan ympäristötuhoon verrattuna tektoniikkaan, tulivuoriin ja järistyksiin liittyvät globaalit riskit ja vaikutukset ovat vähäpätöisiä.
Australialaistutkimus on julkaistu Precambrian Research -lehdessä ja on luettavissa myös netissä.
Tyynylaava
= Veden alla syntynyt laavamuoto, joka muistuttaa päällekkäin pinottuja tyynyjä. Vuosaaressa niitä voi käydä ihailemassa Uutelan ulkoilualueella. Koskaan ei tiedä, mitä takamuksen alta löytyy. Minäkin muinoin vain ihmettelin kivoja muotoja kalliossa, vaikka Vuosaaren kaduissa on havinaa esihistoriasta.
Tutkimus paljastaa uusia yksityiskohtia Vesuviuksen purkauksesta: 500-asteinen purkausmassa kiehautti uhrien veren ja ruumiinnesteetMerenrannan rakennuksista suojaa hakeneet ihmiset kuolivat niin nopeasti, etteivät he ehtineet edes reagoida. Pompeiji, Herkulaneum ja muut läheiset kaupungit hautautuivat tuhkaan ja laavaan. Asukkaat kuolivat niille sijoilleen, ja heidän viimeiset sekuntinsa jähmettyivät tuhkaan. Vesuvius purkautui elokuussa vuonna 79, tulivuoresta syöksyi ilmaan sulaa kiveä ja tuhkaa puolitoista miljoonaa tonnia sekunnissa. Maan uumenista ryöppysi yhteensä neljän kuutiokilometrin verran monisata-asteista kivimassaa. Tuhka säilöi Pompeijin ja Herkulaneumin niin, että kaivauksissa on löydetty jopa leipä, jonka leipuri oli laittanut uuniin hetkeä ennen tuhoa. NAPOLIN yliopiston uusi tutkimus paljastaa karuja yksityiskohtia uhrien viimeisistä hetkistä. Pitkään ajateltiin, että ihmiset kuolivat enimmäkseen tukehtumalla tuhkaan ja purkauskaasuihin. Kymmenisen vuotta sitten kävi ilmi, että suurella osalla välitön kuolinsyy oli luultavasti valtava lämpösokki. Ihmiset jäivät monisata-asteiseen, satoja kilometrejä tunnissa vyöryneeseen purkauspilveen. Teksti: Niko Kettunen Lue HS artikkeli kokonaan ja kuvat Ks. myös:
Historia.net: Vesuvius kylvi tuhoa ja kuolemaa: Pompeji pimeni.Vuonna 79 yksi Rooman valtakunnan suurimmista kaupungeista hävisi maan päältä: Pompejin satamakaupunki hautautui tuhkaan ja kiveen, ja valtaosa sen asukkaista menehtyi. Tutkijat ovat rekonstruoineet kaupungin kuolinkamppailun tunti tunnilta.
Suomenkin yllä liikkuu jatkuvasti avaruusromua ja satelliitteja. Osaa niistä voi yrittää etsiä yhdysvaltalaisen nettisivun avustuksella.
Maata kiertää kymmeniätuhansia romunkappaleita, suuria ja pieniä. Aivan pienimmät mukaan laskien niitä on noin 166 miljoonaa, kuten Yle kertoi aiemmin keväällä.
Ongelma on suuri, ja se kiinnostaa muitakin kuin avaruustoimintaa harrastavien maiden vastuuviranomaisia. Myös meitä tavallisia maan asukkeja.
Tähän tarpeeseen vastasi yhdysvaltalainen James Yoder, joka muutama vuosi sitten keksi rakentaa nettisivun, jolla voi seurata suurempien Maan lähiavaruudessa liikkuvia kappaleita, sekä romuja että esimerkiksi käytössä olevia satelliitteja. Ja vieläpä reaaliaikaisesti: linkki.
Erilaiset kuljeskelijat eri väreillä
Stuff in Spacen kartalta voi poimia yksittäisiä pisteitä ja katsoa, onko kyseessä avaruusromu, käytössä oleva satelliitti tai vaikka raketin kappale. Kohdepistettä klikkaamalla saa selville myös kohteen sijainnin, korkeuden, liikeradan ja nopeuden. Maapalloa voi pyöritellä tietokoneen hiirellä.
Tietojen hyödyntämistä helpottaa se, että satelliittien ja teleskooppien tyyppiset hyötykuormat on merkitty punaisella, käytetyt kantoraketit sinisellä ja muu avaruusromu harmaalla. Stuff in Spacen tiedot ovat peräisin Space Trackilta, joka vastaa avaruuslentojen turvallisuudesta Yhdysvalloissa.
Kolmiulotteisesta kartasta näkee, että useimmat kappaleet liikkuvat maapallon ympäri varsin alhaisella kiertoradalla. Ruuhkaa näyttäisi olevan myös lähellä Kansainvälisen avaruusaseman ISS:n kiertorataa.
Esimerkiksi tätä juttua kirjoitettaessa Suomen yllä liikkui useita romunkappaleita, muutama kantoraketin osanen ja jokunen hyötykuormakin.
Sään ja muiden olosuhteiden salliessa kohteista ainakin suurimpia niistä voi yrittää etsiä taivaalta. Esimerkiksi Iridium-satelliitit voivat näkyä hyvin, koska osalla niistä on antenni, joka heijastaa voimakkaan valokiilan maan pinnalle. Iridium-välähdyksiä voi etsiä heavens-above.com(siirryt toiseen palveluun)-sivuston avulla.
Ja jos suomalaiset Aalto-satelliitit kiinnostavat, voi niitäkin seurata Stuff in Spacessa. Tässä suora linkki(siirryt toiseen palveluun) Aalto-seurantaan.
Tieto Aalto-satelliiteista lisätty 2.5. klo 8:20.
Yle tiedeartikkeli Avaruusromusta 17.1.2018 klo 08.00, päivitetty 17.1.2018 klo 10.00 / Teemu Hallamaa
Kiinalaisten yksitoista vuotta sitten tekemä ohjuskoe on eniten avaruusromua synnyttänyt yksittäinen tapahtuma ihmiskunnan historiassa.
Tammikuussa 2007 Kiinan armeija laukaisi ballistisen ohjuksen kohti avaruutta. Vajaan 900 kilometrin korkeudessa ohjus iskeytyi valtavalla nopeudella epäkuntoiseen sääsatelliittiin, joka pirstoutui tuhansiksi pieniksi palasiksi. Ohjuskokeen seurauksena Maapalloa kiertävälle radalle oli syntynyt vajaat 3 500 kappaletta havaittavissa olevaa avaruusromua, pienempiä romupartikkeleja arviolta 150 000 kappaletta.
Kiinalaisten yksitoista vuotta sitten tekemä ohjuskoe on eniten avaruusromua synnyttänyt yksittäinen tapahtuma ihmiskunnan historiassa. Yli 20 prosenttia kaikesta Maata kiertävästä avaruusromusta on peräisin tuosta vajaa tuhat kiloa painaneesta sääsatelliitista.
Vuonna 1957 avaruuteen laukaistun Sputnikin jälkeen ihmiskunta on lähettänyt avaruuteen noin 7 500 satelliittia, joista noin 4 300 kiertää yhä Maapalloa. Näistä satelliiteista noin 1 200 on yhä toiminnassa. Loput ovat avaruusromua.
Euroopan avaruusjärjestö ESA:n arvioin mukaan Maata kiertävällä radalla on vajaat 30 000 romunkappaletta, joiden halkaisija on yli 10 senttiä. Alle 10 senttisiä, mutta yli sentin kokoisia palasia on arviolta 750 000. Sitä pienempiä 166 miljoonaa. Ne kaikki ovat peräisin vanhoista satelliiteista, kantoraketeista tai avaruusasemista.
Pienikin kappale voi tehdä suurta tuhoa, kun nopeudet nousevat lähelle 35 000 kilometriä tunnissa. Lisäksi vaarana on, että yhdestä törmäyksestä seuraa ketjureaktio, joka lopulta tuhoaa kaikki kiertoradalla olevat satelliitit.
Yhdysvaltain avaruushallinto Nasa arvioi jo vuonna 2011 romun määrän kriittiseksi. Avaruusromuongelmaan etsitäänkin kuumeisesti ratkaisua.
Laser-asema avaruuteen
Viimeisin ratkaisuehdotus avaruusromu-ongelmaan saatiin Kiinasta. Kiinalaisen ilmailualan yliopiston tutkijat esittävät(siirryt toiseen palveluun), että avaruuteen laukaistu lasereita ampuva satelliitti olisi tehokkain tapa päästä eroon vaarallisista avaruusromun kappaleista. Tutkijoiden tekemien matemaattisten simulaatioiden mukaan laser-asema, joka ampuu lähellä infrapunataajuutta olevaa valoa lyhyissä sykäyksissä muutama minuutin ajan voisi hidastaa kappaleiden liikettä ja sitä kautta sysätä ne kohti ilmakehää, jossa ne palaisivat pois.
Avaruusromun siivoaminen laserin avulla ei ole uusi juttu. Ajatusta palloteltiin jo 1990-luvulla ja se on siitä lähtien noussut tasaisin väliajoin esille. Yhdysvaltain avaruushallinto Nasa pohti vuonna 2011 Maasta ammuttavan laserin käyttökelpoisuutta avaruudessa viilettävien kappaleiden hidastamisessa ja niiden kiertoradan muuttamisessa. Kiinalaiset tutkijat esittivät ensimmäisen kerran avaruudesta käsin ammuttavia lasereita ratkaisuksi vuonna 2014. Nyt mallia on hiottu entisestään.
Ajatus Maata kiertävästä laser-asemasta ei saa kannatusta muista maista. Sillä, millä voi ampua avaruusromua, voi ampua myös toimivia satelliitteja. Kiinalaisten aikaisemmat puheet laser-asemasta ovatkin saaneet täystyrmäyksen Yhdysvalloissa, jolla on ylivoimaisesti eniten toiminnassa olevia satelliitteja.
Jotain avaruusromulle olisi kuitenkin tehtävä.
Jättiverkkoja, magneetteja ja robottikouria
Avaruuden puhdistamiseen etsitään nyt ratkaisuja ympäri maailmaa, niin virastoissa kuin yksityisissä yrityksissä. Singaporessa Astroscale -niminen yritys kehittää parhaillaan satelliittia, joka magneettien avulla kaappaisi romunkappaleita ja työntäisi ne Maan ilmakehään, jossa ne palaisivat.
Euroopan avaruusjärjestö ESA:lla on käynnissä oman avaruuden putsausohjelman e.Deorbit, jonka tarkoituksena on napata epäkunnossa oleva satelliitti ja hallitusti tuhota se Maan ilmakehässä. Tällä hetkellä ESA selvittää parhaita keinoja operaation toteuttamiseksi. Vaihtoehtoina on muun muassa jättikokoinen verkko, harppuuna ja robottikoura.
Tavoitteet avaruusromun vähentämiseksi ovat esillä myös Suomen avaruuslainsäädännössä, joka tulee voimaan ensi viikkolla. Jokaisella satelliitteja avaruuteen lähettävällä suomalaisyrityksellä pitää olla suunnitelma avaruusromun syntymisen ehkäisemiseksi. Lisäksi niiden pitää raportoida viranomaisille toiminnan ympäristövaikutuksista niin maan pinnalla, ilmakehässä kuin avaruudessa.
Lainsäädännön lisäksi suomalaiset etsivät tieteellistä ratkaisua avaruusromu-ongelmaan. Suomen Akatemia valitsi viime kesänä Kestävää avaruustiedettä ja -tekniikkaa tutkivan konsortion yhdeksi tutkimuksen huippuyksiköksi. Yksikkö kehittää plasmajarruteknologiaa, jonka avulla tehtävänsä suorittanut satelliitti voidaan kustannustehokkaasti ja turvallisesti tuoda alas. Tänä vuonna työnsä aloittavassa yksikössä on tutkijoita Helsingin yliopistosta, Aalto-yliopistosta, Turun yliopistosta ja Ilmatieteen laitokselta.
Tämä kaikki on tarpeen, sillä laukaistujen piensatelliittien määrä on viime vuosina kasvanut räjähdysmäisesti. Avaruusromun määrä aiheuttaa jo nyt ase-, ilmailu- ja avaruusteollisuuskonserni Lockheed Martin arvion mukaan satoja vaaratilanteita satelliiteille päivässä. Jotta ihmiskunta voi joskus lähteä toden teolla valloittamaan avaruutta, sen pitää ensin siivota oma etupihansa.
Lisätty 17.1.2018 kello 10:00 Kestävää avaruustiedettä ja -tekniikkaa tutkivan konsortion tutkimushanke.
Hartolan Linnahotelli